Perhonen rintakehässäni oli hautautunut syvälle.

Sen päälle oli romahtanut kokonainen muistojen kaupunki.

Aikani turhaan elonmerkkejä etsittyäni annoin periksi.

Se on kuollut. Sitä ei enää ole.

Samalla annoin pois kaikkeni; merkityksen, uskoni, syyni olla olemassa.

Katselin raunioita kykenemättä edes itkemään.

Viereeni tuli joku ja kertoi, että vaikka tilanne näyttää toivottomalta, se ei sitä ole.

On loogista, ettei ilmataskuun jäänyt perhonen voi räpytellä, sillä pienikin ilmavirta voisi surmata sen välittömästi, romahduttaa kantavat kohdat sen ympäriltä. Sen turvasta tulisi silloin sen hauta, siksi se oli hiljaa ja aivan liikkumatta, kuitenkin uskoen että vielä etsisin sen.

Raunioita olisi kaivettava hitaasti, lohkare kerrallaan pienen pienillä lapioilla, kuunnellen sortumavaaraa.

Aikaa se ottaa, mutta se on kaiken sen arvoista.

Minussa on perhonen, sinussakin on. Ei anneta periksi.

Tämä runoteos on syntynyt osana omaa henkilökohtaista toipumistani.