Hmmm. Hämmentävä kirja. Sujuvaa tietenkin, huippuammattilaiselta, mutta lopulta jää kysymys, mikä tämän kirjan tarkoitus on? Ihmisenä olemisen yksinäisyys, kaipaus, hukassaolo, etsintä... Arjen mystifiointi tuo mieleen mestari Bruno Schulzin, mutta se toimii tässä vähän teennäiseltä tuntuvavalta tehokeinolta, etenkin, kun Murakamin päätyyli on arjen häiritsevän detaljinomaista kuvausta joutavista, itse tarinan kannalta merkityksettömista asioista; ruoka-annoksista, juomista, autoista, vaatteista, tupakansytyttimistä tuotemerkkeineen ja erityisesti musiikista kappaleineen ja esittäjineeen ja arvosteluineen (mikä nyt taitaa olla hänen erityispiirteensä, mutta joka tuntuu jo snobismilta). Tokihan tämän tarkoitus on saada lukija samaistumaan tarinaan, mutta liika yksityiskohtaisuus häiritsee ja etäännyttää, eli toimii itseään vastaan. Ihmissuhteet on tietty pääosassa, mutta egosentrisesti, ja kaikki ne ovat epätasapainossa, mikä tietty lie tarkoituskin. Koko kirjan ajan oli vaikutelma, että milloin tämä alkaa. Pakko sanoa, että parempiakin Murakameja olen tavannut, valitettavasti. Harvoin törmään Keltaisen kirjaston kirjaan, josta joudun kirjoittamaan jotain tällaista, olen ällistynyt. Ja vielä: tasapaksua kirjaa vahvisti melko tasapaksu luenta, mikä myös on pahoitellen sanottava. PS. Huomasin Minna Laurilan kommentin kirjan naiskuvasta. Olen osittain samaa mieltä; osa naishahmoista on vahvoja, erilaisia, itsenäisiä. Sen sijaan kritiikkiä kaipaa kirjan mieskuva.

Hyvin kuvailevaa tekstiä. Loppua kohden yhä koukuttavampi.

Kirjan naiskuva oli sovinistinen, naisia arvioitiin ulkonäön perusteella. Kaikki naissukupuolta olevat henkilöt olivat 'tyttöjä', ja pääosin nimettömiä olentoja. Toivon ettei tämän kirjailijan muita teoksia vaivaa sama ongelma. Muutoin vaikeaa ymmärtää hänen suosiotaan.