Berliini, helmikuun 20. päivä 1933. Kaksikymmentäneljä raskaan sarjan teollisuusvaikuttajaa ja natsiupseeria tapaavat salaisessa kokouksessa valtiopäivätalolla. Hitler vaatii varoja kansallissosialistiselle puolueelle. Kruppin, Thyssenin, Opelin, Siemensin ja muiden suuryritysten patruunat nyökyttelevät ja rahakirstut aukeavat.
Maaliskuun 12. päivä 1938. Päiväkäsky on annettu ja Itävalta liitetään Saksaan. Goebbelsin propagandakoneisto syöttää maailmalle groteskia näytelmää: tankit vyöryvät, liput liehuvat, voittamaton armeija etenee. Mutta todellisuudessa panssarivaunut hyytyvät ja tukkivat tiet maiden rajalla. Paraatimarssi lässähtää. Saksan ja Itävallan yhdistymisen kulisseissa pelataan rumaa ja kunniatonta peliä, jossa raivotaan, uhkaillaan ja bluffataan.
Eric Vuillardin Päiväkäsky on tosi ja viiltävän tarkka kuvaus natsi-Saksan kulisseista. Se paljastaa armottoman manipulaation, hybriksen ja ahneuden Itävallan miehityksen takana. Päiväkäsky muistuttaa silmien ummistamisen ja myöntymisen vaaroista sekä siitä, että pahin ei ole väistämätöntä.
Elina-Irmeli
4.12.2023
Sana ’fantastinen’ ei kulu käytössäni. Mitään lukuelämystä tuskin kuvaisin sellaiseksi. Tämä pienehkö kirja vaatii syventymistä ja herkkyyttä yksittäisille muutaman sanan mittaisille arvoituksilleen. Kirjailijan terävät, paikoin mestarilliset havainnot ihmisten suunnitelmista osoittautuvat tosi paikan tullen joiksikin muiksi. Moni näkee pian läpi todellisen tavoitteen, mutta kahvipöydässä jaaritellessaan kertoja itse voi toimia myös tapahtumaketjun tuottajana. Kuka huomaa, kuka ei. Äänikirjan loppupuolella on viisauksia, jotka olisi hyvä painaa muistiin. Niitä voisi ehkä arkipäiväistää estämään sitä, että ajateltua, koettua ja vakavaa ainesta ei suotta tuhlattaisi ylevyyteen. Vuillardin nimi on lainatessa tärkeä mainita. Päiväkäsky tuntuu ajattomalta, mistä syystä oma ajatuksenjuoksuni risteili välillä melko vapaasti. Tosin kirjoittaja on kiinnittänyt tapahtumat hyvin tiiviisti juuri käsillä olevaan aikaan ja mahdollisiin poikkeamiin. Muissa yhteyksissä lienee yleistä, että itsemurhan tekijä näytäisi menehtyneen oman käden toimin. Pelkkä tilastotieto on helppo sellaisenaan viedä kansiin. Vuillard pohtii ulkopuolisten vaikuttajien osuutta vainotun pakottamisessa (ns.) itsemurhaan. Arvokkaan ja inhimillisen näkökulman voi liittää tapauksiin, joissa nurkkaan ahdistettu ihminen ei pysty enää pitämään elämänsä liepeestä kiinni. Esivalta on pyövelinä, pehmeänä ja passiivisena. Se ei anna kuin yhden vaihtoehdon: itsemurhan. Onko sellainen edes itsemurha, johon ihminen pakotettuna ajetaan? Vuillard tapailee vastausta tällaiseen kysymykseen.